Tässä tarinassa mainittu Maija Liisa on isoäitini Maija Liisa Heiska (os. Pakkala), Aarno Samuel Pakkalan sukuhaarasta. Löysin tarinan isäni Markku Heiskan ’sukusalkusta’.
Tarinan on kirjoittanut ja piirrokset on tehnyt Taimi Mäkynen (os. Lehtonen), kiitos Raija vahvistuksesta ja Anita välitystoiminnasta alkuperäselvityksessäni..
Kirjoittajan omakohtainen kuvaus piirroksineen:
Syyskuun 4. pv -41 ilmoittauduimme Pakkalan Maija-Liisan kanssa Seinäjoelle Etelä-Pohjanmaan Läntisessä Lottapiirissä ja saimme lämpimän manttelin ja valtavan suuret kengät. Lääkärintarkastuksen ja rokotuksen jälkeen voimme ilmoittautua JSK 981 komppanian päällikölle kapteeni Mureelle. Minut ja eräs teuvalainen lotta Pirkko nimettiin lääkintälotaksi ja toiset 7. muonittajiksi. Olimme kumpikin käyneet vain lyhyen lääkintäkurssin. Tunsimme melkoista avuttomuutta tuntemattoman tehtävän edessä. Ikää minulla oli jo 26v mutta olin joutunut sairastamaan keuhkotautia, sen aikaista vitsausta 5 vuotta. Samana aikana olin joutunut saattamaan hautaan ainoan veljeni, suojeluskuntalaisen ja kaksi sairastamani saman taudin uhreina. Henkisesti tunsin itseni ikäistäni vanhemmaksi. Olin Luojalle kiitollinen pelastuneesta elämästäni ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia, saatuani keväällä -39 terveen todistuksen, mutta syksyllä alkoikin sota. Liityin lottiin, kävin kursseja ja olin lottatyttöjen kanssa. Olin ollut terveenä lähes 2 vuotta ja nyt olimme matkalla ’sinne jonnekin’. Maija-Liisalla oli ikää 16 vuotta. Hän oli nuorin piiristämme lähetetty lotta.
Parin päivän valmistelujen jälkeen olimme junassa matkalla pohjoiseen poikinemme. Komppania koostui enimmäkseen 15-17 vuotiaista pojista. Invalideja, yli-ikäisiäkin oli mukana, kaikki vapaaehtoisia, joilla ei ollut armeijakomennusta. Kuormastoomme kuului 12 hevosta.
Hyrynsalmen kasarmilla meni tovi, olon päivä, kunnes päästiin matkaan suuntana Vuokkiniemi. Tie kulki puhdistamattoman motin läpi ja siellä liikkui vielä vihollispartioita, tehden tihutöitä yksinäisille autoille ja pienille kuorma-autoille. Meidän kolonnamme koostui 12:sta kuorma-autosta. Kapteenin auto ajoi edellä. Hevoskuormastomme jäi tulemaan jälkeen.
Ote päiväkirjastani: n. 40 km päästä tuli pysähdys. Siinä oli lossi Kiantajärven yli. Tuntui kaamean juhlalliselta katsella talvisodan kuuluisaa taistelupaikkaa, juoksuhautoja, korsuja ja vastarannan pirstottua metsää. Kiantajärven tyynestä pinnasta vain ei osannut aavistaa, että siellä lepäisi satoja ryssänruumiita. Sitten alkoi historiallinen Raatteentie. Tien molemmilla puolilla riitti sankkaa korpea, vain tien vieriltä oli aarnipuita kaadettu, näkyvyyden parantamiseksi. Ryssän romua riitti yhä, välistä oikein röykkiöinä, oli huoltokärryjä ja rekiä, joista kuitenkin oli pyörät ja anturat otettu käyttöön, kypäriä, autoromuja ja kaikkea kamaa pitkin tienvieriä. Silloin tällöin, kun oli vähän aukeata paikkaa, kohosi uusi tupa vanhojen raunioiden vieressä, oli pari lehmää ja perunamaa. Pieniä lapsia oli tienvieressä heiluttamassa. Ja taas jatkui korpi.
Sinivalkoiset paalut tien kahta puolta ja vartio. Siinä oli valtakunnan raja. Tie oli märkää ja kuoppaista, sitten Latvajärvi, ensimmäinen kylä Karjalassa. Talot pieniä töllejä ja aina niin ihmeen autiossa paikassa, ei pienintäkään puuta tai pensasta ympärillä istutuksista puhumattakaan, iso musta navetta vain oli keskellä kylää. Sotilailta, joita oli pieni määrä kyllä vartioimassa, kuulimme, että ryssät olivat edellisenä yönä tehneet hyökkäyksen kylään, vieneet lehmän ja sytyttäneet navetan palamaan, sisällä parikymmentä lehmää. Sotilaitten oli täytynyt sammuttaa navettaa, joten ryssät olivat livistäneet saatuaan ruokaa mukaansa.
Tien vieressä oli kumpu, jolla kohosi korkea risti, siinä teksti ”Karjalan puolesta” ja pieniä ristejä. Se oli J4:sta suomalaisen ja saksalaisen sotilaan leposija.
Korpitaival jatkui ja tie huononi yhä, joku auto jo tarttui kiinni. Vielä tuli pieni Pahkimovaaran kylä. Siellä kuultiin, että toissa yönä olivat ryssät yllättäneet Vuokkiniemestä tulevan auton ja tappaneet siinä olleet 2 upseeria ja lotan. Autonkuljettaja oli pelastunut tekeytymällä kuolleeksi. Hän oli sitten harhaillut 36t, väliin sateessa ja pimeässä, kunnes oli lopuksi osunut Pahkimovaaraan.
Jännitti, vaikka siitä ei paljoa puhuttu, lähteä tälle pitkälle taipaleelle. Tie oli sellaista, ettei osaisi kuvitella. Se oli toisin paikoin tehty ihan suohon. Oli ohuita puunrunkoja poikkipäin, jotka isoilla tukeilla reunoista kiinni. Tien päällä puolimetrinen kuravelli. Välillä suuria mäkiä, autot tarttuivat kiinni usein. Täytyi pysähtyä ja katsoa, että kaikki olivat mukana. Alkoi jo hämärtää, mutta ei vielä ajettu valoissa. Auto oli ylösalaisin käännettynä tienvieressä. Matka jatkui melkein pimeässä. Maija-Liisa jo lopen väsyneenä huokaisi, että aina vain tuota kantamettää riittää. Metsässä oli kaiken aikaa kummitusmaisia kantoja, joihin oli usein nostettu kypärä päähän ja kerran pääkallo.
Toivottiin pian oltavan perillä. Ajettiin jo valot päällä. Silloin tuli pysähdys ja valot sammutettiin. Lopuksi kuultiin, että tiellä oli nähty joku hiippailija. Pelättiin miinoitusta. Joku aika sitten oli kuorma-auto ajanut miinaan ja melkein kaikki tuhoutuneet. Matka jatkui taas entistä hitaammin, kun edellä kulki vartio tarkastaen tietä.
Vihdoin viimein tuli aukeampaa ja alkoi näkyä taloja. Sivuutettiin talo, josta huudeltiin: tervetuloa. Se tuntui ihanalta. Vielä jonkun aikaa ajettuamme pysähdyttiin ison kaksikerroksisen talon eteen. Se oli Vuokkiniemen yhteiskoulu, johon saimme majoittua. Purimme tavarat ja keitimme vielä pojille teetä. Kuulimme myös illalla, että puhelinyhteys Hyrynsalmelle oli poikki. Siinä oli ”hiippailijan” selitys. Sitten etsimme itsellemme makuunurkan ja nukuimme manttelien päällä makeasti.
Aamulla meitä huolestutti kovasti hevoskuormastomme kohtalo. Heitä vastaan oli lähetetty kuorma-autojen mukana vahva partio. Seuraavana päivänä he saapuivat onnellisesti perille, mutta perin väsyneinä.
Koulutalon takana kohosi pitkä ja kapea harju. Edessä oli kyläaukea harmaine taloineen päättyen Kuittijärven rantaan. Harjulla oli iso rakennus, kulttuuritalo, myös pirunkirkoksi nimitetty, jonka katolla liehui Suomen sotalippu.
Keittopaikkamme oli pienessä parakissa harjun kupeessa. Sisäkeittiössä tehtiin eväät partioille, voinapit seuraavaksi päiväksi ja keitettiin välillä korviketta. Tästä suuresta keittiöstä erotettiin meille makuutilat. Talven tullen tuli kovin kylmä hatarassa talossa ja pääsimmekin myöhemmin yläkertaan, jossa tarkeni. Nukuimme koululaisten pienissä sängyissä, vain emäntä sai isomman sängyn. Jossain vaiheessa asuimme myös pienessä mökissä koulun pihassa.
Miehet partioivat ympäristössä ja olivat vartiossa kylissä. Partioita lähti montakin yhtä aikaa ja muonitusta riitti. Nuoret poikamme kertoivat jännittävistä kokemuksistaan ja kosketuksesta vihollisen kanssa. Kaikkea he eivät saaneet kertoa.
Muonituksen ohessa lääkintätyötäkin riitti. Sidottiin milloin sormia ja milloin pitkillä marsseilla tulleita pahoja rakkoja. Siitä sai joskus laulun palkakseen. Oli yskää ja kuumettakin, joihin jaoimme pillereitä. Ainoastaan yksi poika sairastui pahemmin ja vietiin Vuonnisen sairaalaan. Maija-Liisa meni mukana hoidattamaan hampaansa, jota oli jo matkalla alkanut särkeä. Vuokkiniemeen kuljettiin päiväsaikaan moottoriveneellä. Valoissa ei voinut ajaa, vene olisi ollut liian hyvä maali viholliselle.
Päiväkirjastani 28.9.-41: Pojat yllättivät ryssän partion. Kaksi ammuttiin ja kolmas saatiin vangiksi. Omille pojille ei tullut mitään. Vanki tuotiin tänne kuulusteltavaksi. Hän oli oikein luihun näköinen mies ja kurjassa kunnossa, haavoittunut, oikea olkavarsi poikki ja vasemmasta kädestä kaksi sormenpäätä murskana, likainen, haiseva, vertavuotava. Pojat olivat hänet sitoneet aluksi. Verinen paita oli täytynyt jättää pois päältä. Takki oli vain toisessa kädessä ja ylhäältä napittu, sisäpuoli aivan veressä, samoin housut. Keltä suomalaiselta oli sekin asepuku ryöstetty, joltain kaatuneelta varmaan.
Onneksi Vuokkiniemelle oli jo saapunut terveyssisar. Hän tuli sitomaan vankia, ettei minun tarvinnut sitä yksin tehdä. Mutta ei hänkään ollut ennen sitonut katkennutta luuta. Siinä meillä oli hyvä harjoitella. Ei minuun haavat mitään vaikutusta tehneet, vaikka ne oli rumat mutta mies oli kamala käsiteltävä. Minua vaivasivat hänen silmänsä. Mies oli alusta asti tuijottanut kulmiensa alta meitä kaikkia. Sitomisenkin ajan häntä kuulusteltiin monen miehen ja tulkin kanssa, ettei hän kiinnittäisi niin huomiota sitomiseen.
Nyt vasta päiväkirjaa lukiessani ajattelen, että vanki varmaan kovasti pelkäsi. Toverinsa olivat jo kuolleet. Haavoittuneena vangiksi joutuminen oli pelottava kohtalo puolin ja toisin.
En tullut tietämään millaisen kohtalon vakoojaksi katsottu vanki sai.
Pian tämän jälkeen kuulimme, että kaikki alle 18-vuotiaat pojat kotiutetaan. 10.10 heille pidettiinkin lähtiäistilaisuus. Kapteeni Mure oli ylpeä pojistaan. Toiset lähtivät mielellään, mutta toiset olisivat vielä jääneet. Tilalle tuli vanhempia B-miehiä.
Nuoret poikamme säilyivät hengissä ja pahemmilta haavoittumisilta partioretkillä. Kerran oli eräs eksynyt sissikahakassa toisista ja oli kateissa, mutta sitten saatiin tieto, että hän oli löytänyt lähikylään Latvajärvelle.
Eräs ikävä ja surullinen tapaus kuitenkin sattui poikien kesken. Koulun yläkerrassa olevan pojan ase laukesi ja sattui pihalla seisovaan poikaan. Luoti meni läpi oikealta puolelta läheltä olkapäätä.
Venemies joutui lähtemään uudelleen hämärtyvässä illassa kohti Vuonniemen sairaalaa. Aluksi potilaalla ei ollut tuskia, mutta jo sovittaessamme paareja ja itseämme, lääkintämies ja minä, pieneen kajuuttaan, hän alkoi saada tuskia. Välillä hän aivan huusi tuskasta. Pian häneen ei enää saanut yhteyttä, hän vain toisteli omaa nimeään ja kärsi. Hänelle tuli kai sisäinen verenvuoto. Oli vaikea nähdä hänen tuskiaan voimatta auttaa. Aspiriinista ei ollut apua. Noin tunnin kuluttua hän nukahti, niin luulimme, mutta hän olikin kuollut. Lääkintämies luki Isä meidän rukouksen tietäen, että poika oli vanhempiensa ainoa lapsi. Miltä heistä tuntuu saada sellainen viesti, mietin, ja miltä tuntuu pojasta, jolle vahinko tapahtui. Hän oli myös mukana. Jotain siitä kertoi kumartunut hahmo veneen kokassa. Kun kerroimme tapahtuneen mukana olleille, pujottelimme ulos hytistä. Istuimme kaikki hiljaa katsoen aaltoilevaa vettä ja tähtitaivasta.
Nyt oli käännyttävä takaisin. Venemies sanoi, ettei hän ole varma missä olemme. Hänen silmänsä väsyivät tuijottaessaan tummaa viivaa veden ja taivaan rajalla, josta oli erotettava tutut paikat. Hänelle ehdotettiin, että ollaan selällä aamuun. Voidaan ajaa karille tai vihollinen voi löytää meidät. Hän kuitenkin sanoi ajavansa vielä seuraavan niemen kärkeen. Siellä hän tunnisti paikat ja osattiin omaan lahteen. Sieltä näytettiin taskulampulla merkkejä, että osaisimme rantaan suruviesteinemme. Se oli jo arvattu, kun kerran palasimme jo yöllä takaisin.
4.10. olin kirjoittanut päiväkirjaani: suuri ryssän partio, miehiä 35-70 on hyökännyt tänä aamuna 5 aikaan erääseen kylään, jossa on ollut sissikomppanian miehiä 15 ja siviiliväkeä nostamassa perunaa. Miehet ovat olleet nukkumassa, vain kaksi vartiossa. Ryssät ovat yllättäneet ja tuhonneet miehet, vain yksi on päässyt pakoon ja yksi jäänyt haavoittuneena vangiksi. Siviiliväki on joutunut vangiksi, joukossa useita naisia. Onneksi meidän nuoria poikiamme ei enää ollut siellä, mutta ehtivät vielä kuulla tämän.
Itsenäisyyspäiväjuhla vietettiin ”pirunkirkossa” harjulla. Miehet olivat pesseet talon lysaalin kanssa ja se tuntui! Olipa etuosa vielä koristeltu köynnöksin. Nuori pastori Ervamaa puhui. Se oli lyhyt mutta vaikuttava juhla – Sun kätes Herra voimakkaan, suo olla turva Suomenmaan.
Välillä pääsimme kotilounaalle. Maija-Liisa kutsuttiin kotiin ja Linnea Hakala tuli hänen tilalleen mukanani. Lomamatka sinänsä oli pitkä ja vaiherikas. Tarvittiin monenlaista kulkuneuvoa ja kaksi yöpymistä matkalla. Takaisin tullessa ajelimme jo reelläkin kovassa pakkasessa. Lämpimiksi täytyi kävellä usein. Muistan matkan hauskana, eikä meitä palellut. Koko lottaporukkamme oli iloista väkeä. Talven tullen laskettelimme suksilla alas harjun rinnettä vapaa-aikanamme. Ulkovartioilla vierailimme joskus lintupaistilla. Pata ja ruokailuvälineet tarvittiin mukaan, että saatiin lintu paistettua.
Jalkineina meillä oli ensin omat monomme. Kylmien tullen kaivettiin esiin lottapiiristä saadut isot huovasta ja nahasta valmistetut nauhoitettavat kengät. Ne olivat vertaansa vailla ulkokeittiöillä kovilla pakkasilla. Vasta nyt ymmärsimme niiden arvon, kun olimme vastahakoisesti niitä raahanneet mukanamme. Myös omat pitkät housut oli tuotu mukana viimeistään lomalla käydessä. Ne vedettiin lottapuvun alla, sitten mantteli ja sitten vasta työtakki suojaksi. Pakkanen jäi toiseksi!
Ja työtä riitti aamuvarhaisesta monesti iltamyöhään, kun kaikenlaiset sotilasporukat kulkivat tukikohtamme kautta. Jo keski-ikäinen emäntämme Saima L. (Kauhajoki) kantoi kuitenkin päävastuun. Järjestettiin työajat ja niistä pidettiin kiinni aina, kun se oli mahdollista. Minut lääkelottana irrotettiin aina tarpeen tullen. Pirkko, toverini, oli polttanut jalkansa keittiöllä ja joutui kotiin sairaalan kautta.
Komppaniassamme oli saksalainen muona. Siihen kuului myös marmelaadia, joka oli ihanaa ”vannnikan” päällä. Joskus saatiin myös hunajaa ja suklaata. Pääruokana oli kuivatuista vihanneksista keitetty soppa, josta kaikki eivät pitäneet. Kun talvella ei saatu aina paleltuneitakaan perunoita, oli nämä vihannekset aina valmiina. Oli myös säilykelihaa ja herneitä. Ja tietysti keitettiin kaurapuuroa, saikkaa ja korviketta. Näkkileipä oli erittäin hyvää.
Rintamalinja oli Uhtueella ja sieltä oli koko ajan kuulunut tykkien jyske, milloin kovempana ja milloin vaimeampana. Meillä oli kuitenkin ollut turvallisen tuntuinen olo Vuokkiniemellä. Mutta pian itsenäisyyspäivän jälkeen annettiin hälytys 8 aikaan illalla. Käskyn mukaisesti kokosimme tavarat reppuun, puimme vaatteet päälle ja istuimme odottamaan. Miehille jaettiin patruunoita. Vihollinen oli hyökännyt Riinnajärvelle, n. 15 km meistä. Siellä paloi, loimotus näkyi taivaanrannalla. Miehet lähetettiin kaikki sinne, vartioita lukuun ottamatta. Lopuksi nukuimme vaatteet päällä, kun mitään ei tapahtunut.
Joulu meni rauhallisesti. Parhaaksi muistokseni jäi joulukellojen soitto. Eräs ikämies vapaaehtoinen vääpeli Kauko sanoi menevänsä soittamaan näkötornissa olevalla kellolla joulukellot aamulla aikaisin. Hänellä oli kokemusta kellojen soitosta. Pyysin päästä mukaan. Ja niin soivat joulukellot juhlallisesti tähtisessä aamuhämärässä, kovassa pakkasessa. Seisoin tornin juurella katsellen hiljaisena lepäävää kylää
Kurkkua kuristi kummasti. Miten kauan lienee siitä, kun täällä ovat joulukellot soineet. Se oli historiallinen hetki. Vain vartiomies koirineen oli paikalla kolmantena.
Vihollinen alkoi taas liikehtiä. Nyt hyökättiin Jyvälahteen. Siellä taisteltiin tykkien kanssa. Kaatuneita ja haavoittuneita kuului tulleen paljon. Ne vietiin sieltä suoraan Vuonniseen. Etuvartiokylistä, Kontokista, Kostamuksesta ja Kenttijärveltä siirrettiin miehet Jyvälahteen. Miehet liikehtivät tästä kautta. Keittelimme korviketta koko yön, kun he saivat levähtää yön yli tässä. Heidän kenttäkeittiönsä jäi myös Vuokkiniemeen. Täältä he veivät ruokaa taisteleville joukoille. Taivaanranta punoitti tulipaloista sillä suunnalla. Nyt oli itäsivullamme suuri ryssänmaa, ilman mitään etuvartioita.
Tilanne saatiin lopulta hallintaan, vaikka uhreja tuli paljon, kuulimme.
Paikallisia asukkaita tapasimme silloin tällöin. Monet talot olivat tyhjillään ja näki, että niistä oli kiireellä lähdetty, mutta monissa myös asui naisia, lapsia ja vanhuksia. He olivat ystävällisiä ja kutsuivat käymään. Vierailimmekin heidän luonaan. Kerran tapasimme uunilla kaksi sairasta lasta nokisina ja likaisina. Toimme heidät koululle toipumaan, pesimme ja syötimme heidät. Myöhemmin he saivat vaatepaketteja Suomesta.
Joskus saimme ostaa vähän maitoa ”kahviin”. Siihen laskeutui epämääräinen sakka pohjalle. Seuraavan kerran kun vierailimme näiden kahden iäkkään naiset luona, he veivät meidät navettaan katsomaan lehmiään, kahta laihaa, puoliksi kuivan lannan peittämää lehmää. Mummo, jolta ostimme maidon, taputti sitä likaisempaa lehmää ja sanoi sen olevan hänen lehmänsä. Vähän se pisti miettimään, mutta ”kermakahvi” (maitokorvike) voitti.
Kouluamme lähellä asui lapsirikas perhe, jossa oli isäkin kotona. Eräänä iltana tämä mies tuli hakemaan minua. Arvasin heti, mistä on kysymys, sillä tiesin siellä odotettavan vauvaa. Vuokkiniemellä oli jo terveysasema, mutta hän oli naapurikylässä käynnillä. Sanoin tulevani ja mies lähti edellä. Sisarellani oli pieniä lapsia mutta – synnytys! Juoksin emäntämme luo ja pyysin häntä mukaan, mutta hän oli outo, eikä luvannut lähteä. Juoksin vielä vastasaapuneen opettajan luo, sama tulos. Ei auttanut muuta kuin mennä yksin. Mökissä oli eteinen ja pienehkö tupa. Ihmettelin, missä äiti oli kun ainoassa sängyssä ei ollut ketään. Äiti oli uunilla ja pieni poika istui vieressä itkien, mutta karsinan päällä oli pienen pieni kuollut lapsi jälkeisineen päivineen isommat lapset vieressä ihmettelemässä. Sitten vasta huomasin toisen, elävän lapsen, uunilla riepuihin käärittynä. Lattialla seisoi nainen, isännän nanna, pellavatukkko kädessä; sillä oli sidottu lapsen napa. Kaikki tämä oikein iski tajuntaani. Mutta ei auttanut edes näyttää sitä. Jotain oli tehtävä. Pyysin laittamaan puhdasta vettä tonkassa padassa kuumenevan lehmän veden sijaan. Isän kanssa laitettiin isän tuomaan pahvilaatikkoon, jotain löydettiin etsimisen jälkeen pikkuvainajan ympärille. Elävä vauva pestiin ja kyllä hän oli pieni. Äidille ei ollut kuin aspiriinia ja hunajaa, mutta hunajan avulla sain pikku Nikolain houkuteltua vähän edemmäksi, että voin pestä äidin. Tiesin, että terveyssisar tulee seuraavana päivänä ja tuo vaatteita. Nyt ei ollut mitään puhdasta, riepuakaan. Elikkä kaksoissynnytys oli ollut ennen aikainen, ettei ollut osattu varautua. Olin nähnyt jossain talossa kauniita käspaikkoja ja muita käsitöitä. Mutta täällä ei ollut riepujakaan, pyyheliinoista puhumattakaan. Myöhemmin vauva sai kyllä vaatteita.
Jonkun ajan kuluttua kävi kuitenkin niin, että lapsi sai yskän ja keuhkokuumeen ja nukkui pois. Olin jo ajatellut häntä kummilapsenani.
Helmikuussa oli alettu puhua vapaaehtoiskomppaniamme kotiuttamisesta ja lopulta siitä tulikin totta. Vapaaehtoiset ja vanhat kotiutettiin. Emäntä ja minä lähdimme samaa matkaa. Lähtijöille pidettiin lähtiäistilaisuus 12.2.-42. Komppanian päällikkö puhui ja myös aluepäällikkö puhui.
Kaikki kiittelivät ja puhuivat kauniisti, että oli melkein tippa silmässä.
Päiväkirjani päättyy Hyrysalmen asemalla 13.2.-42
”Oi sinä kurja ja kaunis Vienanmaa. Jätät lähtemättömän muiston ja ihmisen kaipuun jokaisen siellä olleen mieleen. Sinin onneksesi kannattaa paljon uhrata ja vaivaa nähdä. Sinä olet sittenkin sen arvoinen.”