Kuva yllä: Suomen armeijan upseerin puku (Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema, puku Isonkyrön museossa). Puku on lähes mustaa villaa ja hopeiset vänrikin tähdet.
Above: Finnish Army officer outfit (designed by Akseli Gallen-Kallela, this suit may be seen in the museum in Isokyrö). Outfit is almost black wool with silver second lieutenant stars in collars.
Yllä Suojeluskuntaupseerin puku. Outfit of The Finnish White Guard above.
Aarno Samuel Pakkala, maanviljelijä, syntyi Isossakyrössä tammikuun 3. päivänä 1897, kuoli Koijärvellä elokuun 14. päivänä 1934. Aarno Samuel Pakkala, farmer, was born in Isokyrö in January 3rd 1897 and died in Koijärvi in August 14th 1934.
Translation is after this section's Finnish text.
Aarno Pakkala kävi Alahärmässä maamieskoulukurssin keväällä 1917, mutta menikin kesällä Helsinkiin harjoittelemaan lankonsa ja sisarensa liikkeeseen aikomuksenaan mennä syksyllä kauppakouluun, jonka hän myös kävi. Talon ainoana poikana hänelle kuitenkin haluttiin antaa kotitilan hoito ja isännyys. Niinpä hän palasikin takaisin Isoonkyröön. Maanviljelyksen ohella hän kuitenkin harrasti liiketoimintaa mm. vakuutusalalla.
Innokkaana isänmaan ystävänä Aarno Pakkala astui vapaaehtoisena vakinaiseen palvelukseen Isonkyrön suojeluskuntaan ja osallistui isokyröläisten mukana Kuopion valloitukseen. Hän kävi Vöyrin sotakoulun 9.2.-9.3.1918. Sieltä hänet komennettiin Laihian reservipataljoonan II komppanian päälliköksi (I komppanian päällikkönä toimi tunnettu taidemaalari Lennart Segerståle). Pakkala osallistui komppanianpäällikkönä vapaussodan taisteluihin Kolhossa, Orivedellä, Tampereen valtauksessa, Padasjoella, Tuuloksessa ja Hauholla, jossa hän haavoittui huhtikuun 10. päivänä 1918.
Aarno Pakkala ylennettiin vänrikiksi 30.5.1918. Ansioistaan hän sai Vapaudenmitalit I ja II:n, Kuopion valloituksen muistomitalin sekä Vapaussodan muistomitalin. Hän toimi haavoittuneena toipilasaikanaan Vaasan täydennyspataljoonan harjoitustarkastajana Vaasassa, sen jälkeen Hämeenlinnassa Vartiopataljoonassa upseerin tehtävissä ja Suomen Valkoisessa Kaartissa 1918-1920. Pakkala vapautettiin vakinaisesta palveluksesta 1.4.1920, minkä jälkeen hän toimi suojeluskuntaupseerina Isonkyrön suojeluskunnassa. Reservinharjoituksiin hän osallistui vuosina 1925 ja 1929.
Yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat Aarno Pakkalaa ja hän kuuluikin useisiin lautakuntiin. Erityisesti hänen sydäntään lähellä oli vapaussodan invalidien asema, jonka parantamiseksi hän toimi maakunnallisella tasolla. Hän oli myös perustamassa Isoonkyröön vapaussodan invalidien huoltosäätiötä. Pakkala hoiti innokkaasti myös monien vähempiosaisten asioita ja mm. otti puolisonsa kanssa kotiinsa orpopojan, joka sai kasvaa aikuisikään asti heidän kodissaan. Aarno Pakkala arvosti erittäin paljon koulutusta ja opiskelua ja kannusti sukulaistensa ja ystäviensä lapsia opintielle mm. rahoituksen järjestelyin.
Ajan tavan mukaan myös Aarno Pakkala lähti Amerikkaan ja viipyi siellä toista vuotta. Kotimaisen etelänkuumeen iskiessä eteläpohjalaisiin Aarno Pakkalakin myi kotitilansa ja osti Lounais-Suomesta Koijärveltä viljavan ja kauniin maatilan. Hän ehti hoitaa sitä vain noin kuukauden ajan ennen kuolemaansa liikenneonnettomuudessa. Perhe muutti jälleen Isoonkyröön 4 v. myöhemmin.
Teksti on ote kirjasta Eteläpohjalaisia elämänkertoja III, sivu 450. Asiasisältöä on korjattu Pirkko Pakkalan haastattelun mukaisesti.
Translation of life story above.
Aarno Pakkala took a farmer school course in Alahärmä in the spring of 1917, but went to Helsinki in the summer to practice in his brother-in-law and sister’s business with the intention to go to a trade school in the fall, which he also did. However, as the only son of the house he was to be given the home farm management and mastership. Therefore he returned back to Isokyrö. In addition to farming, he took part in other businesses, in insurance industry among others.
As a keen friend to the motherland Aarno Pakkala came into voluntary active service in Isokyrö’s White Guard and participated in the conquest of Kuopio. He attended Vöyri’s military school from 9.2 to 9.3 in 1918. From there he was ordered to serve as Laihia’s reserve battalion II company commander (the company commander of the battalion I was well-known painter Lennart Segerståle). Pakkala, as a company commander, took part in the War of Liberation (the Civil war) battles of Kolho, Orivesi, Tampere invasion, Padasjoki, Tuulos and Hauho, where he was wounded April 10, 1918.
Aarno Pakkala was promoted to second lieutenant in 30.05.1918. For his merits he received Crosses of Liberty I and II, the commemorative medal of Kuopio conquest and the commemorative Liberation war medal. During his convalescent time he served as a training battalion drill inspector in Vaasa, and after that in guard batallion of Hämeenlinna in officer position, and in Finland’s White Guards during 1918-1920. Pakkala was released from active service 01.04.1920, after which he served as White Guard officer in Isokyrö Guard. He participated in reservist military training in 1925 and 1929.
Social issues interested Aarno Pakkala and he belonged to several boards. In particular, close to his heart was the War of Liberation’s invalids’ position, which he worked to improve on the provincial level. He was also among the founders of Isokyrö Liberation War invalids’ care foundation. Pakkala also eagerly took care of many of the disadvantaged and with his wife took home an orphan boy who got to grow up into adulthood in their home. Aarno Pakkala greatly appreciated education and learning, and encouraged the children of his relatives and friends to start studies by among other means helping them with financial arrangements.
As was common during this time Aarno Pakkala went to America and stayed there for a few years. As the domestic south fever strikes Southern Ostrobothnians, Aarno Pakkala sold his home farm and bought a fertile and beautiful farm in Koijärvi in south-west Finland. He had time to care of it only for about a month before he died in a traffic accident. The family moved back to Isokyrö 4 years later.
The text is a translated excerpt from the book Eteläpohjalaisia elämänkertoja III (Southern Osthrobothian life stories III), page 450. The content has been corrected in accordance with Pirkko Pakkala’s interview.
Yllä Aarno Samuel Pakkalan invaliidikantakirja. Document from the official records of war invalids.
Valokuva Aarno Samuelin haudalta 1934. Kuvassa Elma sekä lapset Allan, Maija, Anna, Kirsti, Pirkko ja Irma. Picture from Aarno Samuels grave in 1934. In picture is Elma wife and children Allan, Maija, Anna, Kirsti, Pirkko and Irma.
Ensimmäisiä valokuvia Aarnosta, tämä rippikoulun ajoilta.
Among the first pictures of Aarno, this is from time about confirmation.
Talollinen, vänr. Aarno Samuel Pakkala ja talollisen tytär Elma Susanna Perttilä vihittiin avioliittoon 29.11.1919. (Suora lainaus silloisesta tiedotteesta kirkonkirjoista.)
Aarno Samuel Pakkala and Elma Susanna Perttilä were married in November 29th 1919.
Elma Susanna Perttilä syntyi/was born 07.03.1898 ja kuoli/died 23.02.1994 Isossakyrössä.
Aarno ja Elma saivat seitsemän lasta / Aarno and Elma got seven children:
Allan Matti Samuel Pakkala, syntyi 01.11.1920 (Isokyrö), kuoli 20.05.1994.
Pekka Pellervo Pakkala, syntyi 04.05.1922 (Isokyrö) ja kuoli vauvaikäisenä 24.06.1923 (Isokyrö).
Maija Liisa Heiska (o.s. Pakkala), syntyi 05.02.1924 (Isokyrö), kuoli 10.11.1992.
Anna Helena Närhi (o.s. Pakkala), syntyi 18.10.1925 (Isokyrö), kuoli 16.08.2023.
Elma Kirsti Pakkala, syntyi 23.07.1928 (Isokyrö), kuoli 07.04.2001.
Pirkko Mirjam Pakkala, syntyi 30.04.1930 (Isokyrö), kuoli 29.04.2017.
Irma Inkeri Romu (o.s. Pakkala), syntyi 10.01.1934 (Isokyrö), kuoli 13.05.2017.
Perheen tapahtumia:
Family events:
Aarno kertausharjoituksissa Aulangolla 1920-luvulla. Kuvassa keskellä Ministeri Lohi.
Military refresher course in Aulanko in 1930's. Minister Lohi in the middle.
Tuuralan koulun luokkakuva. Kuvassa Allan, Maija ja Anna. Koulu rakennettiin Pakkalan maille.
School common picture of Tuurala school. Allan, Maija and Anna are in the picture. School building was built on the Pakkala familys lands.
Lapset 1929 / children
1934 Matkun Ahkera, kotitalo Hämeessä Koijärvellä (nykyisin Forssaa). Home in 1934 in Häme Koijärvi (nowadays Forssa).
Hautajaisten 1934 jälkeinen muistotilaisuus Napuen muistomerkillä. Valokuvassa oikealta vasemmalle Reino Lehtinen, Yrjö Nuuja, Kasper Lindholm, Nurmelan isäntä, Matti Perttilä, Majamäen isäntä, Urho Lehtinen, Masa Perttilä ja Matti Alanne.
Memorial after funeral in 1934 at the Napue battle monument.
Kuva yllä Tuuralan Pakkalasta 1930 - luvulta. Kuvassa Pirkko, Maija, Kirsti ja Anna.
Picture above from Tuurala's Pakkala in 1930's. There are Pirkko, Maija, Kirsti and Anna in the picture.
Äitienpäiväjuhla 1939 - Isokyrön Ylipään nuorisoseura.
Mothers day celebration 1939 in the house of Youth association of Isokyrö.
Yllä perhekuvat sodan ajalta. Family pictures from the war time.
Allan oli lähdössä seuraavana päivänä nuorena vänrikkinä kaukopartiotehtäviin. Allan was leaving next day to scouting troops as young second lieutenant.
Kuva yllä: ylimpänä Kirsti, jonka jälkeen Pirkko, Irma ja Anni Konttas. Katsomaan menty huuhkaja varmaan lähti ennen kuin kaikki olivat päässeet puuhun...
Picture above: highest there is Kirsti and below her Pirkko, Irma and Anni Konttas. Ladies climbed to tree to see the owl that most probably left before ladies got to the tree.
Maija ja Jussi häät 16.06.1946. Maija and Jussi got married in June 16th 1946.
Allan ja Helmi häät 28.09.1947. Allan and Helmi got married in September 28th 1947.
Anna ja Sakari häät 20.06.1948. Anna and Sakari got married June 20th 1948.
Perhekuva 1950 / Family in 1950
1950 - luvulla. In the 1950's.
Pirkko Pakkala valmistuminen sairaanhoitaksi 1954. Graduation to nurse of Pirkko Pakkala in 1954.
Irma ja Tapani häät 30.12.1959. Irma and Tapani got married in December 30th 1959.
Perhekuva 1959 / Family in 1959
Kuva yllä: Kirsti Pakkala lähdössä ensimmäiselle matkalle lähetystyöhön Afrikkaan Ambomaalle (nykyisin Namibia, tämä ensimmäinen matka kesti kesti yhteensä 5 vuotta). Kuva Orismalan asemalta vuonna 1959.
Picture above: Kirsti Pakkala leaving to her first missionary to Africa (nowadays country is Namibia, this 1st trip total of 5 years). Picture from railway station in Orismala 1959.
Suku koolla 1962, Markku Heiskan rippijuhlat.
Family gathering in 1962, Markku Heiska's confirmation.
Kuvat yllä: Suvun kokoontumisia.
Pictures above: Family gatherings.
Elma Pakkalan videohaastattelu 85-v syntymäpäiviltä vuodelta 1983 löytyy linkistä (video näkyy vain suljetun Facebook ryhmän jäsenille). Kun olet ryhmän jäsen ja olet kirjautuneena Facebookiin omilla tunnuksillasi, klikkaa alla olevan kuvan tekstiä Watch on Facebook. Linkki ei toimi kaikilla mobiililaitteilla.
Elma Pakkala's video interview (her 85th birthday in 1983), in Finnish, is found from this link (video is seen only if You are a member in Facebook's closed group). When You are in Your Facebook, please click Watch On Facebook. Link is not working with all mobile devices.
Kuva yllä: Viiden sukupolven kuva vuodelta 1992; Elma, Maija, Markku, Mika ja Mira.
Picture above: Five genarations in the same picture from 1992; Elma, Maija, Markku, Mika and Mira.
Kuva yllä: Maija Heiska, joka nukkui pois 10.11.1992.
Picture above: Maija Heiska, she passed away in November 10th 1992.
Kuvat yllä: Elma Pakkala, joka nukkui pois 23.02.1994.
Pictures above: Elma Pakkala, she passed away February 23rd 1994.
Sakari Närhen 05.03.1994 Elma Pakkalan muistotilaisuudessa Isonkyrön seurakuntatalossa pitämä puhe sellaisenaan:
This is the speech in Elma's funeral at March 5th 1994, translation coming...
Herra, Sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.
Nämä Ps 90 alkusanat tulevat mieleeni, kun ajattelen Mumman pitkää ja rikasta elämää. Vuosien ja vuosikymmenien aikana monet myönteiset ja iloiset, mutta myöskin hyvin odottamattomat ja vaikeat elämäntapahtumat valmistivat häntä niihin tehtäviin, joita Taivaallinen Isä oli hänelle tarkoittanut.
Mumma kertoi mielellään seuraaville sukupolville lapsuuden ja nuoruuden ajan elämästä vuosisatamme alkuvuosilta Perttilässä: sisarusten, serkkujen, naapureiden ja tuttavien iloisesta ja lämpimästä yhteydestä. Hyvin usein hänen kertomuksistaan kuvasti selvästi isänmaanrakkaus, jota kotiseudun historia ja sortovuosien jälkeinen vapaampi ilmapiiri lisäsivät. Mieleeni on jäänyt hänen muistelustaan se, kuinka ensimmäisten eduskuntavaalien aikana v. 1907 Perttilän isännät yhdessä nostivat keskelle talon katonharjaa pystytettyyn väliaikaiseen salkoon sini-valkoisen, kotitekoisen lipun. Se ei ollut vielä siniristilippu, vaan Topeliuksen aikaisemmin esittämän ehdotuksen mukainen.
Myöhemmän sortokauden aikana alkaneet maamme itsenäisyyteen tähtäävät toimenpiteet alkoivat elää meissä kuulijoissa Mumman kertoessa muistojaan.
Onnellisiin lapsuusvuosiin liittyi myös ahdistavia ja surullisia hetkiä: pikkuveljen sairaus ja kuolema, juuri aikuistuneen veljen kuolemaan päättynyt tapaturma ja lopuksi oman äidin kuolema.
Kiitollisena hän, Mumma, muisteli enojaan, jotka kävivät sisarensa, siis Mumman äidin sairasvuoteen ääressä lukemassa Raamattua ja veisaamassa virsiä. Varmaankin noilta vuosilta alkoi Mummalla kasvaa rakkaus seurakuntaan, virsiin ja elämän leipään, Jumalan sanaan.
Kun hän 16-vuotiaana joutui ottamaan vastuun kotinsa emännyydestä ja sisarusten, varsinkin nuorimman veljensä huoltamisesta ja kasvatuksesta, velvollisuus kodin hoitamisesta ja kodin hengen ylläpitämisestä alkoi jo silloin kehittyä sellaiseksi, jonka me niin kiitollisina muistamme.
Kuva yllä: Elman lapsuuskoti.
Picture above: Elmas home as a child.
Pian vapaussodan jälkeen Mummasta tuli Tuuralan Pakkalan nuori emäntä. Hänen puolisollaan ja puolison omaisilla olivat samat elämän arvot kuin hänelläkin: Koti, luottamus Jumalan johdatukseen ja rakkaus isänmaahan. Pakkalan suvusta tuli hänelle läheisiä ystäviä, aivan sukulaisia, joiden yhteydenpidot ja käynnit häntä paljon ilahduttivat, ja joita hän niin mielellään tapasi.
Tuuralan aikojen alkuvuosina Mumman nuorta perhettä kohtasi suuri suru: perheen molemmat pojat sairastuivat kurkkumätään ja nuorempi heistä, Pekka, menehtyi siihen. Järkyttävää oli vielä sekin, ettei perheen äiti voinut osallistua lapsensa hautajaisiin, sillä hänet oli kotona eristetty Allanin kanssa muista ihmisistä.
Kun perhe n. 60 vuotta sitten muutti Isostakyröstä Lounais-Hämeeseen, Koijärven Matkuun, josta oli hankittu maatila, ja toiveet sopeutumisesta uuteen ympäristöön alkoivat toteutua, tapahtui perheessä järkyttävä muutos: perheen isä menehtyi onnettomuudessa.
Meidän on aivan mahdotonta kuvitellakaan sitä äkillistä surua, murhetta ja huolta, jota silloin 6-lapsisessa perheessä koettiin, kun äiti jäi lastensa kanssa vieraalle seudulle, lasten, joista vanhin oli 13-vuotias ja nuorin ½-vuotias. Jälkeen päin läheiset, omaiset, ystävät ja aivan vieraatkin alkoivat nähdä sitä sydämen kultaa, jota Jumalan koulun vaikeat oppitunnit alkoivat paljastaa: sitä lämmintä myötäelämistä lähimmäisten iloissa ja suruissa, onnen hetkinä tai vastoinkäymisten päivinä.
Vuosi ennen talvisotaa Mumman perhe muutti takaisin Isoonkyröön, Laurolaan. Talvisota ja jatkosota, nuo itsenäisyytemme vaikeat vuodet opettivat Mummaa yhä enemmän luottamaan ikiaikojen Jumalaan huolten ja murheitten keskellä.
Muistatte varmaan hyvin Mumman aktiivisena seurakuntalaisena, joka mahdollisuuksiensa mukaan osallistui jumalanpalveluksiin ja seurakunnan tilaisuuksiin sekä järjesti usein kotonaan lähetysseuroja Kirstin lähetystyötä tukien. Mumman kotona laulettiin paljon. Hyvänä laulajana hän oli aina valmis ehdottamaan virren tai hengellisen laulun, kun ystäviä tuli vierailuille. Monet virret ja laulut tulivat hänelle erikoisen rakkaiksi. Muistan hänen usein pyytäneen, kun hän oli käymässä kotonamme, että veisaisimme virren ”Ah Jeesus, Herrani, jo vaipuu toivoni…”, tuon Johan Kahl’in runoileman nöyrän rukouksen tai virren ”Jeesus, aarteheni, riemu sydämeni…”, jossa niin luottavaisesti ilmaistaan usko Vapahtajaan, Lunastajaan.
Lapset muistavat äitinsä usein iltaisin laulaneen Siionin kanteleen laulua ”Kerran kaunehin, laulu riemuisin soi kuin vetten pauhu aivan…”. Silloin tuntui lapsista niin turvalliselta ja ihanalta nukahtaa, vaikka ulkona oli pimeää ja pelottavaa.
Mumman antamat elämän evään ovat ruokkineen hänen lapsiaan ja heidän perheitään.
Sotien jälkeen Mumman perhe kasvoi uudella sukupolvella. Lastenlapset vielä myöhemmin lastenlastenlapset olivat odotettuja ja mieluisia vieraita Mumman kodissa. Siellä oli aina niin turvallista ja lämmintä, oli kodikasta ja kaunista, oli rakkautta ja suvaitsevaisuutta, oli lapsia ja nuoria ymmärtävää mieltä, oli myöskin taidokkaita Mumman tekemiä käsitöitä, joiden tekoa lastenlapsetkin saivat opetella.
Mumman läheisyys loi kaikkea hyvää ja kaunista hänen kotiinsa. Sinne toivotettiin tervetulleiksi ystävät ja tuttavat, vieläpä lastenkin ja lastenlasten ystävät läheltä ja kaukaa, muualta Suomesta, Ruotsista, Kanadasta, Yhdysvalloista, Inkeristä, Namibiasta, Saksasta, jopa Kiinasta ja Japanista saakka. He tunsivat selvästi sydämellisen lämmön, jota heille osoitettiin, vaikkei kieltä aina ymmärrettykään.
Mumman rauhallinen olemus, hillitty ja arvokas käytös, ihmismielen tunnetilojen ryöpsähdysten hillitseminen ja toisten ihmisten kunnioittaminen ilmenivät niin selvästi, että pienimmätkin lastenlastenlapset sekä havaitsivat ja suhtautuivat häneen hellästi ja rakkaasti.
Kun Mumman terveys alkoi selvästi heiketä noin puolitoista vuotta sitten ja hän toivoi jo pääsyä Taivaan kotiin, Jumalan suunnitelma oli toinen: rakas Maija-tytär kutsuttiinkin sinne ennen äitiään. Mumman tehtävä täällä maan päällä ei ollut vielä valmis.
Syvästi kiitollisena hän otti vastaan tyttäriensä rakkaan ja niin hyvän hoidon elämänsä loppuun asti ruumiin käydessä hyvin hauraaksi.
Viime viikon keskiviikkona Mumma jätti läheisilleen testamentin, kun hän sanoi: ”Taivaan Isä auttaa !”. Sen jälkeen hänen aikansa täyttyi ja armahdettu sielu kohosi ajasta iäisyyteen.
Herra, Sinä olet meidän turvamme polvesta toiseen !
Kuva yllä; Allan Pakkala, joka nukkui pois 20.05.1994.
Picture above: Allan Pakkala passed away May 20th 1994.
Kuva yllä: Kirsti Pakkala, joka nukkui pois 07.04.2001.
Picture above: Kirsti Pakkala, who passed away April 7th 2001.
Pirkko Pakkalan kirjoittama teksti Kirsti Pakkalasta:
(English translation is right after this Finnish text.)
Lähetystyöntekijä Elma Kirsti Pakkala syntynyt Isossakyrössä 23.7.1928, kuollut Isossakyrössä 7.4.2001. Vanhemmat maanviljelijät Aarno ja Elma (os. Perttilä) Pakkala.
Kirsti syntyi Isonkyrön Tuuralan Pakkalassa, täältä kahdeksan henkinen perhe muutti 1934 Hämeeseen. Isän tapaturmainen kuolema samana vuonna jätti pysyvän jäljen kuusivuotiaiseen tyttöön, vaikka äidin turvallinen huolenpito sitä hälvensikin. Kirsti oli hyväntahtoinen, iloisia pikku kepposia muille järjestävä "kahden maan kansalainen" jo lapsuudestaan lähtien. Kirsti toimi aktiivisesti partiossa, seurakunnassa ja pikkulottana.
Oppikoulun jälkeen Kirsti valmistui sairaanhoitajaksi ja terveyssisareksi vuonna 1951 ja ensimmäinen työpaikka oli Hallan -tehtaitten terveyssisarena. Täällä Kirsti solmi pysyviä ystävyyssuhteita, joista Kirstin omaisillekin tutuiksi tulivat mm Altti Majava ja Evo MannerheimWeckman.
Kodin perintönä oli vankka seurakuntayhteys ja lähetyskutsukin poltteli rinnassa. Opiskelun ohessa Kirsti toimi aktiivisesti seurakunnassa. Jatko-opinnoissa saavutettu sairaanhoitajajohtajan pätevyys vei hänet Porin sairaanhoitajakoulun opettajaksi. Täällä eräässä lähetystilaisuudessa tuli kohti LÄHETYSKUTSU niin voimakkaana, että hän ilmoitti äidilleen ettei voi sitä enää vastustaa. Kirsti pyrki jo alkaneelle lähetyskurssille ja valittiin sille. Ambomaan sairaanhoitokoulua suunniteltiin tulevaisuudessa hänen työpaikakseen.
Kirsti siunattiin tehtävään Isonkyrön seurakunnan ensimmäisenä lähetystyöntekijänä keväällä 1959. Tästä alkoi lähes kolmikymmenvuotinen työrupeama Lounais-Afrikassa, Ambomaalla ja Botswanassa. Välillä Kirsti jatkoi opintoja Etelä-Afrikassa Kapkaupungissa, Englannissa Birminghamissa ja Saksassa Tübingenissä.
Sairaanhoitotyö Onandjokuen sairaalassa, sairaanhoidon opettajana ja ylihoitajana, johon kuului Ambomaan yli kahdenkymmenen klinikan hallinnollinen vastuu, loi hänelle mahdollisuuden tutustua koko alueen kansaan ja eri heimoihin ja heidän elinolosuhteisiinsa. Täällä muodostuivat läheiset ystävyyssuhteet: Meme Onnellinen, bushmannien (sanit) todellinen ystävä, asui risuhökkelissä erämaassa. 1960-luvulla hän toi Kirstille vastasyntyneen, laihan, kämmeneen sopivan bushmanni -pojan - Uusikun. Piikkipensaan varjossa lapsensa synnyttänyt äiti oli kuollut synnytykseen. Meme Onnellinen löysi lapsen, josta varttui pitkä poika ja joka osaltaan koki Namibian itsenäisyyttä edeltävän ankaran pakolaisuuden ajan. Uusiku palasi kotiin Namibiaan ja tapasi uudelleen myös meme (=äiti) Kirstin.
Jo ennen Uusikun "perheeseen tuloa" oli Kirsti saanut tytön. Tämä noin kahdeksanvuotias pakanakodin tyttö oli hyvin sairas ja liikkuminen oli mahdotonta jalassa olevan patin ja kivun vuoksi. Jalassa todettiin olevan syöpä, mutta perhe ei halunnut sitä leikattavan, sillä eihän jalattomalla tytöllä olisi mitään virkaa. Kirsti ei saanut tyttöä mielestään vaan lähti tilaisuuden tullen työtoverinsa kassa häntä etsimään. Lopulta he löysivät tytön erittäin huonossa kunnossa.
Suostuttelun jälkeen tyttö tuotiin sairaalaan. Ennen leikkausta hän pyysi päästä Kirstin tytöksi ja kasteessa hän halusi nimekseen Kirsti (Kirsti Shipanga). Hän valmistui opettajaksi, perusti perheen ja toimii bushmannialueella, kaukana erämaassa lähetystyössä ja opettajana. Hänen paaluaitauksessa olevassa kodissaan saattaa olla yli kolmekymmentä henkilöä, sukulaisia, orpoja tai muuten kodittomia.
Kesällä 1997 Kirsti Shipanga tuli Suomeen kuukaudeksi neljän lapsensa kanssa - hän halusi näyttää lapsilleen maan, mistä evankeliumi oli heidän maahansa tuotu ja mistä hänen "äitinsä" oli lähtöisin. Läheisiä ihmissuhteita kertyi runsaasti ja osa heistä vieraili jopa Suomessa saakka. Piispat Auala ja Dumeni perheineen olivat Kirstin läheisiä ystäviä. Dumenien tytär kastettiin Elma Kirstiksi. Ondongan kuninkaan äiti, kuningatar Viktoria piti Kirstiä omana hoitajanaan. Elieser, joka oli albiino, rujo, kädetön ja sokea, tapasi Kirstin päivittäin ja heillä oli sopimus: kumpi kuolee ensin, pitää jälkeen jäänyt puheen siunauksen yhteydessä. Kirsti sai tehtäväkseen lausua viimeiset sanat ystävänsä Elieserin haudalla.
Lukuisat ovat ne ambolaisperheet, jotka ovat tulleet tutuiksi Kirstin läheisille täällä Suomessa. Kaikkina työntäyteisinä vuosinaan Kirsti kantoi erikoista huolta bushmanneista. Hän sai Suomessa käydessään Ilkka-lehden kiinnostumaan bushmanneista ja toimittaja Maija-Liisa Kriikku otti asian yhdessä lehden johdon kanssa "omakseen". He käynnistivät keräyksen,jolla voitiin rakentaa klinikka bushmannien alueelle. Kirsti raportoi lehdelle hankkeen etenemisestä ja bushmannien elämästä. Tämä Ilkka-lehden projekti oli Kirstille erityisen mieluinen, koska sillä voitiin auttaa itsenäisyydestä kamppailevan maan vähäosaisimpia.
Namibian itsenäisyyskamppailut tuntuivat myöskin sairaalassa. Etelä-Afrikan laittomasti maassa olevat sotilaat suorittivat pidätyksiä ja tarkastuksia myös sairaalassa. Kotiin päästyään saattoi Kirsti havaita asuntonsa olevan täysin sekaisin tarkastuksen jäljiltä. Näihin aikoihin hänen oli oltava erityisen varovainen puheissaan, mutta tilanteesta huolimatta hän tapasi Angolan rajalla salaa itsenäisyystaistelijoita, polvistui heidän kanssaan rukoukseen ja lääkitsi haavoittuneita. Oman henkensä uhalla hän auttoi useita ambolaisia rajan taakse Angolan puolelle turvaan mm Sam Nujoman pojat. Silloin Kirsti ei arvannut, että heidän isästään tulee Namibian ensimmäinen presidentti. Nikanor, joka piti Kirstiä sijaisäitinään, oli pakolaisena. Myöhemmin hänestä tuli itsenäisen Namibian valtionvarainministeri.
Kaikille matkoilleen lähetystyöhön sai Kirsti vankan tuen ja siunauksen kotiseurakunnaltaan. Vuonna 1959 oli Isonkyrön kirkkoherrana rovasti Aarne Maunula, jonka toiminnan tuloksena lähetystyöstä tuli koko seurakunnan tehtävä. Äitinsä siunaamana ja läheisten saattelemana lähti Kirsti kuusi eri kertaa Ambomaalle ja Botswanaan. Myöhemmin, äidin kuoleman jälkeen 1994, teki Kirsti lähettitoverinsa kanssa diakoniatyötä Inkerissä. Näille matkoille hän lähti oman seurakuntansa kirkkoherran siunaamana.
Kirstin vakava sairastuminen ja nopeasti heikkenevä kunto vuosina 2000-2001 saattoi läheiset täällä kotimaassa ja Namibiassa rukousrintamaan. Kirsti sai paljon viestejä eri puolilta. Viimeinen viesti Uusikulta Namibiasta oli häkellyttävä: ''Älä pelkää Merne. Jeesus Kristus on Sinut lunastanut". Pojan viestissä oli kristinuskon keskeisin ydin. Sairaalassa Kirstiä kävi tapaamassa paljon ystäviä ja sukulaisia. Heikosta kunnostaan huolimatta Kirsti halusi henkilökohtaisesti siunata ja rohkaista jokaista kävijää. Sairaalasta tuli siunauksen paikka, siellä Kirsti nukkui pois 7.4.2001.
Kirstin siunaustilaisuudesta muodostui juhla, jota me omaisetkaan emme osanneet aavistaa. Siunauksen toimittivat piispa Kleopas Dumeni ja kirkkoherra Erik Silvola, Isonkyrön kirkkokuoro lauloi kanttori Heikki Oksalan johdolla. Namibian presidentti lähetti edustajakseen suurlähettiläs Wilbard Shihepo Hellaan ja kirkkoa edusti piispa Kleopas Dumeni, jonka namibialaisessa kukkalaitteessa oli seitsemän broteaa, savannin ruohoa, villisian piikkejä ja linnun sulkia. Kirstiä äitinään pitänyt Namibian valtionvarainministeri Nikanor Mbumba piti muistopuheen omaisten puolesta. Suomen lähetysseuraa edusti rovasti Eeva-Liisa Multala ja lähetti tovereita vuosikymmenien takaa oli lähes kolmekymmentä. Kirstin läheisen ystävän ja työtoverin Marikka Karhumäen puheen lopussa kaikki lähetit lauloivat yhdessä ambokielisen laulun. Toivo Kuulan surumarssin saattelemana, urut Heikki Oksala ja sello Annika Oksala, saatettiin Kirsti Pakkala sukuhautaan odottamaan ylösnousemuksen aamua.
Me, Kirstin omaiset, olimme sanattomia siitä huomiosta mitä hänen elämäntyöstään tuotiin monen eri henkilön viestittämänä julki. Vaatimaton sisaremme ei koskaan puhunut omista tekemisistään, mutta sitäkin innokkaammin hän kertoi namibialaisista ja botswanalaisista. heidän maastaan ja kulttuuristaan.
Kuva yllä omaisista Kirstin muistotilaisuudesta.
Picture above from Kirsti's memorial ceremony.
Translation of Pirkko Pakkala's text of Kirsti Pakkala above :
Missionary Elma Kirsti Pakkala born in Isokyrö 23.7.1928, died 7.4.2001 in Isokyrö. Parents farmers Aarno and Elma (os. Perttilä) Pakkala.
Kirsti was born in Isokyrö’s Pakkala of Tuurala, from where her eight-member family moved in 1934 to Häme. Accidental death of his father in the same year left a lasting imprint in the six-year-old girl, even if her mother's safe care eased it. Kirsti was good-natured, organizing happy little pranks on others and a "two-country national" ever since his childhood. Kirsti was active in scouting, church and as a little Lotta.
After grammar school Kirsti graduated as a nurse in 1951 and her first job was as Halla factories’ district nurse. There Kirsti formed lasting friendships, some of which were familiar to Kirsti’s relatives, like Altti Majava and Evo MannerheimWeckman.
Home’s legacy was a solid church connection and even missionary calling burned in her chest. While studying Kirsti was active in the church. The qualifications of nurse director obtained in further studies took her to become Pori’s nurse school teacher. Here, in a missionary event came missionary calling so strongly that she told her mother that it can no longer resisted. Kirsti applied to a course that had already begun and was selected to it. Medical school of Ovamboland was planned to become her work place in the future.
Kirsti was blessed to the task as the first missionary of Isokyrö parish, in the spring of 1959. Thus began almost thirty years stint in south-west Africa, Ovamboland and Botswana. In between Kirsti continued her studies in Cape Town, South Africa, Birmingham in England and Tübingen in Germany.
Nursing in the hospital of Onandjokue, being a nursing teacher and the head nurse, which included administrative responsibility for more than twenty clinics in Ovamboland, gave her the opportunity to discover the people of the entire region and the different tribes and their living conditions. Here,the close friendships were formed: Meme Happy, Bushmen’s true friend, lived in a twig hovel in the wilderness. In the 1970s she brought Kirsti a newborn thin bushman boy who could fit on a palm - Uusiku. His mother had died in the child birth. Happy Meme found the child, who grew up into a tall boy who experienced the harsh refugee period prior to Namibia's independence. Uusiku returned home to Namibia and met meme (= mother) Kirsti again.
Even before Uusiku’s ”introduction to the family” Kirsti had gotten a girl. This about eight-years-old girl from a pagan home was very ill and moving around was impossible because of a lump in her foot and the pain. The foot was found to be cancerous, but the family did not want it to be cut, since there would be no use for a legless girl. Kirsti could not get the girl out of her mind, and took the opportunity to look for her with a co-worker. Eventually, they found the girl in a very bad shape.
After persuasion, the girl was brought to the hospital. Before the surgery, she asked to be Kirsti’s girl and wanted the name Kirsti (Kirsti Shipanga) in the baptism. She graduated as a teacher, founded a family and works in the bushman area, far away in the wilderness as a missionary and a teacher. Her home within a paling can house more than thirty people at a time - relatives, orphans or othwise homeless.
Kirsti Shipanga came to spend one month in Finland in the summer of 1997 with her four children - she wanted to show the children the country from where the gospel was brought to their land and from where her "mother" had come from. Plenty of close relationships were developed and some of them even visited Finland. Bishops Auala and Dumeni with their families were close friends of Kirsti. Dumeni’s daughter was baptized as Elma Kirsti. The king of Ondonga’s mother, Queen Viktoria considered Kirsti as her own caretaker. Elieser, who was an albino, unsightly, handless and blind, met with Kirsti on a daily basis, and they had a deal: when one of them died the other one was to give a speech in the blessing ceremony. Kirsti was the one to recite the last words on her friend Elieser's grave.
Numerous are the Ovambo families who have become familiar to Kirsti’s relatives here in Finland. In all her busy years Kirsti had a special concern for the Bushmen. While visiting Finland, she got Ilkka magazine interested in the Bushmen and journalist Maija-Liisa Kriikku took the matter in conjunction with the magazine management "as their own". They started a fundraiser to build a clinic in the Bushmen area. Kirsti reported on the progress of the project and the Bushmen's life in the magazine. This Ilkka magazine project was particularly pleasing to Kirsti, because it could help the most deprived of a country struggling for independence.
Namibia's independence struggles were felt also in the hospital. The soldiers from South Africa in the country illegally carried out the arrests and checks in the hospital. Upon returning home Kirsti could find her apartment completely disordered from an inspection. Around this time, she had to be extra careful in her speech. However, in spite of the situation, she secretly met independence fighters at the border of Angola, knelt with them in prayer and medicated the wounded. Risking her life, she helped several Ovambo people to safety over the border to the Angola side, including Sam Nujoma’s sons. Back then Kirsti could not have guessed that their father will be the first president of Namibia. Nikanor, who considered Kirsti as his surrogate, was a refugee. He later became independent Namibia's Minister of Finance.
Kirsti received strong support and blessing for all her missionary journeys from her home church. In 1959 Isokyrö’s vicar was reverend Aarne Maunula, whose work resulted in missionary work becoming whole congregation’s commitment. With her mother's blessing and escort from her loved ones Kirsti went to Ovamboland and Botswana six different times. Later, after the death of their mother in 1994, Kirsti did diaconal work with her missionary comrade in Ingria. For these trips she left with the blessing of the congegation’s vicar.
Kirsti’s serious illness and rapidly deteriorating condition in 2000 and 2001 was able to close relatives here in Finland and Namibia in a prayer front. Kirsti got a lot of messages from all over. The last message from Uusiku in Namibia was bewildering: ''Do not be afraid Merne. Jesus Christ has redeemed you." In the boy’s message was the core of Christianity. In the hospital Kirsti was visited by a lot of friends and relatives. In spite of her weak shape Kirsti wanted to personally bless and encourage all visitors. Hospital became a place of blessing, where Kirsti slept away in 7.4.2001.
Kirsti’s blessing ceremony became an occasion, which we relatives couldn’t even predict. Bishop Kleopas Dumeni and vicar Erik Silvola provided the blessing, and Isokyrö church choir, led by cantor Heikki Oksala, sang. The president of Namibia sent ambassador Wilbard Shihepo Hella as his representative and the Church was represented by the Bishop Kleopas Dumeni, whose boquet had seven proteas, savannah grass, wild boar bristles and bird feathers. Namibian Minister Nikanor Mbumba, who considered Kirsti as his mother delivered the eulogy on behalf of the relatives. The Finnish Missionary Society was represented by dean Eeva-Liisa Multala and the missionary comrades from over the years numbered almost thirty. At the end of Kirsti’s close friend and colleague Marikka Karhumäki’s speech all the missionaries sang a song in Oshiwambo. Accompanied by Toivo Kuula’s funeral march (organs Heikki Oksala and cello Annika Oksala), Kirsti Pakkala was laid to rest in family grave to wait for the resurrection’s morning.
We, Kirsti’s relatives, were speechless for the attention which her life's work brought forth from numerous people. Our modest sister never spoke of her own doings, but was all the more enthusiastic when telling about namibian and batswana people and their country and culture.
Kuva yllä; Pirkko Pakkala, joka nukkui pois 29.04.2017.
Picture above: Pirkko Pakkala passed away April 29th 2017.
Kuva yllä;
Kirsti Paavolan kirjoittama muistokirjoitus Pirkosta, julkaistu Ilkka-lehdessä 29.05.2017.
Picture above;
Obituary of Pirkko made by Kirsti Paavola. Published in Ilkka newspaper in May 29th 2017.
Kuva yllä: Hautakivi Isossakyrössä. Edessä Pirkon haudan kukat siskonsa Irman hautajaispäivänä (Irman hauta taustalla).
Picture above: Gravestone in Isokyrö. In the front Pirkko's grave's flowers in her sister Irma's funeral day (Irma's grave is in the background).
Suku jatkuu ja kasvaa;
Allan ja Helmi, lapset; Antti (5 lasta), Matti (2 lasta), Anna (2 lasta), Tapani (lapsi) ja Pekka
Maija ja Jussi, lapset; Markku ja Hilkka (3 lasta, joista kaikilla on lapsia), Liisa ja Mauri (2 lasta, joista molemmilla on lapsia), Leena ja Heikki (2 lasta, joista molemmilla on lapsia), Ilkka ja Kristiina (2 lasta) ja Hanna ja Arto (2 lasta)
Maija-mumman tekemät asut lapsenlapsille jouluna 1980. Neljä nuorinta eivät ehtineet näitä saada Maija-mummalta. Tällä seitsikolla on vuonna 2016 yhteensä 17 lasta.
Maija-grandmom made these to her grandchildren in Christmas 1980. These seven has nowadays 17 children.
Anna ja Sakari, lapset; Elise (lapsi), Kirsti (lapsi) ja Maria (lapsi)
Irma ja Tapani, lapset Virpi ja Ulpu (2 lasta).
Kaikki tämän sukuhaaran tiedot ja vanhat valokuvat on saatu Pirkko Pakkalalta useassa haastattelussa kesällä 2016. Pirkolta on myös pääosa yleisessä osiossa olevista valokuvista.
All information and old pictures of this family line are from Pirkko Pakkala. Most of the old pictures in common part of these pages is also from archives of Pirkko.
